Nykyinen erikoisasiantuntija Antti Puuska aloitti uransa Imatran Voiman palveluksessa vuonna 1976 ja päätyi valvomotehtäviin kolme vuotta myöhemmin. Hän työskenteli Imatralla sijainneessa valvomossa, jossa käyttötehtävien lisäksi toimi myös valvomon päivystäjänä. Työtä oli paljon ja vastuu merkittävä.
– Samassa tilassa valvottiin sekä vesivoimalaitoksen toimintaa että koko Kaakkois-Suomen piirin sähköverkkoa. Pääosa työstä oli silloin käytännössä Vuoksen vesimassojen juoksutuksen säätelemistä. Alkuperäiseltä, 1920-luvulta peräisin olevalta ohjaustaululta seurattiin generaattorien toimintaa ja käytiin käsin säätämässä kytkimiä. Kun päätä käänsi 90 astetta, edessä oli piirivalvomon ohjauspulpetti, jonka ohjauspöydältä saatiin ohjattua Kaakkois-Suomen piirin sähköasemia, Puuska muistelee.
Eikä siinäkään vielä kaikki: päivystäjän piti samalla hoitaa myös energialaskutukseen liittyviä asioita, raportoida muun muassa sademäärät ja lumen vesiarvot (Imatralla oli Ilmatieteenlaitoksen virallinen mittauspiste) sekä järjestää sunnuntaisin puolen tunnin koskinäytös eli antaa Vuoksen juosta säännöstelypadon kautta turistien riemuksi.
Päivystäjän työ oli huomattavasti liikkuvampaa kuin nykyään. Ohjaustaulut sijaitsivat eri puolilla valvomoa – välillä tehtiin kytkentöjä ulkokytkinkentällä, välillä sisäkytkinlaitoksessa ja toisinaan käytiin tyhjentämässä sademittari.
– Työpaikkaliikuntaa tuli luonnostaan!
Puhelinjärjestelmiäkin oli useita. Virka-ajan ulkopuolella voimalaitoksen puhelinkeskukseen tulevat puhelut kääntyivät valvomon erilliseen keskuskojeeseen, jolloin päivystäjä pääsi työskentelemään ”sentraalisantrana”.
– Ennen kännykkäaikaa verkon kytkentöjä johdettiin toisinaan Imatran Voiman oman radiopuhelinjärjestelmän kautta, jolloin kaikissa käyttöpiirin autoissa kuultiin valvomon ja kytkijöiden välinen keskustelu, Puuska kertoo.
Imatralta myös pidettiin yhteyttä Neuvostoliiton puolella sijaitsevalle Svetogorskin vesivoimalaitokselle, jonne oli 1960-luvun alussa avattu 110 kilovoltin siirtoyhteys. Venäläiset eivät osanneet englantia eivätkä suomalaiset liioin venäjää, joten asemien välille oli kehitetty oma koodikielensä. Suomalaiset opettelivat parikymmentä venäläistä lukusanaa, joista jokainen merkitsi eri tehtäviä: ”avatkaa katkaisija”, ”katkaisija avattu”, jne.
– Kohteliaisuuden vuoksi sanoimme puhelun päätteeksi aina ”dasvidania” (suomeksi: näkemiin). Eräs ensi kertaa Svetogorskiin soittanut päivystäjä unohti kuitenkin hermostuksissaan tuon sanan ja toivotti lopuksi ”skandinavia”, Puuska nauraa.
Imatran Voima otti seitsemän piirin piirivalvomojärjestelmän käyttöön 1970-luvun puolivälissä. Sitä ennen yhteyttä sähköasemille pidettiin lähinnä puhelimen välityksellä: muuntoasemien lähellä asuva henkilökunta joutui käymään asemilla kääntämässä kytkimet tarpeen mukaiseen asentoon. Piirivalvomoiden tullessa ohjaukset pystyttiin tekemään kaukokäytön avulla.
– Eri piirien järjestelmät eivät keskustelleet keskenään, joten meillä Kaakkois-Suomessa hoidettiin vain oman piirimme toimintaa.
Valvomot kokivat suuren muutoksen vasta 1990-luvulla, kun piirivalvomojärjestelmä uusittiin ja verkon valvonnassakin otettiin käyttöön uudet toimintamallit. Maan seitsemän piirivalvomoa vaihtuivat neljäksi aluevalvomoksi. Vuoden 2013 jälkeen koko maan verkkoa on valvottu yhdestä kantaverkkokeskuksesta.
Nykyään Fingridin valvomossa on kovin erinäköistä kuin vuosikymmeniä sitten Imatralla. Kantaverkkokeskus sijaitsee Helsingin Käpylässä korkean turvatason tiloissa, joihin myönnetään pääsy vain harvalle. Keskuksesta valvotaan keskitetysti koko maan sähköverkkoa sekä yhteyksiä Suomesta naapurimaihin.
– Asiakkaamme ovat mukautuneet hyvin nykyiseen keskitettyyn toimintamalliin. Yhteistyö valvomoiden välillä toimii erinomaisesti, valvomopäällikkö Arto Pahkin sanoo tyytyväisenä.
Valvomossa työskentelee 22 operaattoria sekä kaksi valvomopäällikköä. Keskus toimii luonnollisesti vuorokauden ympäri niin arkena kuin sunnuntaina. Henkilökunnan vastuulla on kolme tärkeää toimintoa: kantaverkon tehotasapainon, voimajärjestelmän ja verkon hallinta. Käytännössä jatkuvan valvonnan alla on 14400 kilometriä voimajohtoja, 116 sähköasemaa ja 1400 kytkinkenttää.
Häiriöt missä tahansa osassa maanlaajuista verkkoa nähdään reaaliajassa, korkeintaan muutaman sekunnin viiveellä. Kun ennen korjaukset piti hoitaa lähettämällä kytkijöitä sähköasemalle paikan päälle, niin nykyään lähes kaikki pystytään tekemään kauko-ohjauksella.
Valvomotyö ei suinkaan ole staattista ruudun tuijottamista, vaan jatkuvaa toimintaa. Vuoden aikana kantaverkkokeskuksesta soitetaan 40000 puhelua ja tehdään verkkoon 57000 kauko-ohjausta. Työkaluina on viitisenkymmentä eri ohjelmaa, joista käytönvalvontajärjestelmä ja puhelinjärjestelmä ovat tärkeimmät. Hurjaa vauhtia kehittyvä tekniikka sekä etenkin automaation ja jatkossa tekoälyn tuoma apu parantavat verkon valvontaa, mutta ajan hermolla pysyminen vaatii myös jatkuvaa uuden oppimista sekä laitteiston päivittämistä.
Mikäli mielii töihin kantaverkkokeskukseen, saa kulkea pitkän tien. Jokaiselta operaattorilta edellytetään hyvää sähköalan tietämystä sekä muutaman vuoden kokemusta alalta. Sen jälkeen on käytävä läpi kuuden kuukauden mittainen perehdytysohjelma, suoritettava tentit sekä valvomolisenssin ensimmäinen osa. Ennen varsinaisen työn alkamista tehdään vielä kuusi harjoitteluvuoroa kokeneemman operaattorin rinnalla.
– Käytössämme on valvomolisenssi, mikä tarkoittaa sitä, että operaattorien osaaminen testataan tietyin väliajoin. Testissä selviää hyvin, kuinka valvomossa tehtäviä osa-alueita osataan, Pahkin selvittää.
Hommansa tämä porukka sitten osaakin. Vai mitä sanotte siirtovarmuusprosentista, joka viime vuonna ylsi lukemaan 99,99998?
Lähde: erikoisasiantuntija Antti Puuskan ja valvomopäällikkö Arto Pahkinin haastattelut.
