1925
Parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt Matti kuuli, että etelässä olisi töitä riuskoille nuorille miehille. Muutaman edellisen kesän hän vietti uitoissa, mutta vaihtelu virkisti ja kuulemma tällä uudella työmaalla maksoivatkin paljon paremmin.
Matti pakkasi reppuunsa muutaman vaatekerran ja kunnon eväät ja hankkiutui sitten Hikiälle, jossa Imatran Voima pystytti voimalinjoja koko Etelä-Suomen halki.
Vastaava mestari oli melkoinen kovanaama, samanlainen kuin monilla uittopaikoilla. Hän katsoi tuimasti ja otti heti luulot pois.
– Täällä pärjäävät vain vahvimmat ja uskaliaimmat. Arvostamme kovaa työtä, rohkeutta ja nopeaa työtapaa. Ei riitä, että uskallat kavuta tuohon 20 metrin Rautarouvaan – siellä pitää pystyä myös tekemään töitä, mestari ohjeisti.
Matin päätä ei huimannut – hän oli käynyt jo salaa kiipeämässä pylvääseen kerran tai pari, jotta tuntisi uskalluksensa rajat. Hänellä oli jalassaan omat saappaat ja sarkahousut, kuumana kesäpäivänä paitaa ei tarvittu lainkaan. Turvanaan Matti piti vyötä, jonka sai tarvittaessa kytkettyä manillaköyden pätkällä tolppaan. Kesken työntohinan hän ei kuitenkaan alkanut vyön kanssa tuhertaa. Jos tolpasta putosi, se oli sitten kerralla menoa. Perheetöntä miestä ei kukaan kaipaisi.
Saattoihan sitä kuolla monella muullakin tavalla, niin kuin oli kuoltukin: voimalatyömaalla maanvyörymän alle, työmaalle ajavan letukkakuorma-auton jäätyä junan alle sekä tietenkin johdossa kulkevaan jännitteeseen. Mutta pylväät eivät nousseet jaloilleen eivätkä johdot laskeutuneet sijoilleen itsestään. Siihen tarvittiin Mattia ja lähes 750 muuta miestä.
Onneksi vaarallisesta ja rankasta työstä myös maksettiin – lopulta koitti palkkapäivä! Palkanlaskija tuli työmaalle kannettava kassakaappi mukanaan, ja jos meno yltyisi jostain syystä hurjaksi, varustukseen kuului myös Parabellum-pistooli.
Rahat menivät nopeammin kuin tulivat. Raskas työ vaati raskaat illanvietot, joissa viinapullo oli keskeinen ilonpidon elementti. Kun rahat loppuivat, lisätuloja sai myymällä omalla riskillä betonia työmaan säkeistä.
Elämä oli villiä, mutta niinhän sen nuorena pitikin. Joskus krapula-aamuna tolppaan kiivetessä kylmä hiki viilensi kuumana käyvän miehen otsaa.
2019
Kolmekymppinen Jarkko oli käynyt monta vuotta kouluja kouluttautuessaan sähköasentajaksi. Opiskelu ei jäänyt siihen, vaan osaamista piti päivittää jatkuvasti. Turvaohjekirjanen kasvoi koko ajan, nyt se oli jo lähes satasivuinen. Aina, kun uusia riskejä ja kehityskohtia havaittiin, ne kirjattiin ylös.
Jarkon työnantajan Fingrid Oyj:n tavoitteena oli, ettei yhtäkään tapaturmaa pääsisi sattumaan. Se kuulosti kovalta tavoitteelta, mutta sen saavuttaminen oli mahdollista. Tärkeintä oli, että kaikki olivat sitoutuneet työturvallisuuden edistämiseen ja sen kehittämiseen.
Vaaratilanteihin johtavat riskit pyrittiin tunnistamaan ja suojautumaan niiltä jo etukäteen. Jos jotain pääsi joskus sattumaan, kaikki tapaukset tutkittiin tarkasti ja virheistä opittiin.
Määräyksillä oli tarkoituksensa: ne säätelivät muun muassa sen, kuinka lähelle jännitettä nostolaitteilla sai mennä, millaiselle alustalle laitteen sai pystyttää, jotta se ei kaatuisi, miten johdot oli maadoitettava ja mitä välineitä missäkin operaatiossa piti käyttää.
Myös valvonnan merkitys korostui aina vain enemmän. Siitä oli pidettävä kiinni, vaikka sitten tehokkuuden kustannuksella. Onneksi urakoitsijan viivästyssakkoja oli kevennetty, kun ymmärrettiin niiden olevan riski turvallisuusohjeiden noudattamiselle.
Jarkko itse teki vaativaa työtä asentaessaan eristimiä voimajohtopylväisiin. Vaarallisimmat ja suuririskisimmät työt oli jo kauan sitten ulkoistettu koneille, mutta yhä edelleen ihmisenkin piti kiivetä tolppaan. Onneksi henkilönostimet olivat usein apuna.
Hurjin kokemus oli ollut 70-metrinen tolppa luodolla keskellä järveä. Sen luo ei koneilla ollut asiaa. Yleensä nosturin kyyti riitti.
Rakennelmaan päästyään Jarkko kiinnitti viipymättä vyönsä suojakiskoon. Se ei saanut olla hetkeäkään irti. Koulutetullakaan asentajalla ei ole mitään asiaa johdon lähelle, mikäli jännite on päällä. Siksi Jarkko varmisti tilanteen jännitteentoteajaksi nimetyllä laitteella.
Jarkolla oli yllään kypärä leukahihnalla, silmien suojaimet, turvavaljaat, pitävät kengät, hyvät työhanskat ja huomioliivit. Vyöllään Jarkolla oli tilanteen mukaan joko matka- tai radiopuhelin.
Ensimmäiset kypärät olivat ilmaantuneet työmaille vasta 1950-luvulla ja aluksi niitä pitivät vain vierailijat. Sellainen tuntui Jarkosta uskomattomalta.
Työskennellessään Jarkko keskittyi käsillä olevaa tehtäväänsä, mutta tolpasta laskeutuessaan haaveili kunnon iltalenkistä ja saunasta. Kaljoittelun hän oli jättänyt omasta tahdostaan jo vuosia sitten. Näistä hommista kun tulisi lähtöpassit, jos töihin tulisi pienessäkään kohmelossa.
Lähde: Fingridin turvallisuuspäällikkö Pekka Niemen haastattelu.
